Teollisuuspolitiikka EU:ssa
Valtiojohtoisen teollisuuskehityksen rooli on kasvanut viime vuosina.
Mikä teollisuuspolitiikka?
Teollisuuspolitiikka on käsitteenä tullut julkiseen keskusteluun viime vuosina. Valtioiden taloudelliset toimenpiteet ovat kohdistuneet vahvasti teollisuuteen ja siihen liittyviin palveluihin. Näihin kuuluvat esimerkiksi teräs, mikrosirut tai sähköakut.
Toimenpiteillä pyritään vahvistamaan tärkeiksi koettuja toimialoja ja valtioiden kilpailukykyä. Siinä missä aiemmin ajateltiin, että kilpailukykyisiä yrityksiä ja toimialoja syntyy itsestään kunhan sääntely on riittävän kevyttä, niin tänään yrityksiä tuetaan aktiivisesti valtioiden toimesta.
EU:n teollisuuspolitiikka oli 1990- ja 2000-luvun alussa hyvin rajoitettua. Julkisen sektorin tukea yrityksille haluttiin vähentää, koska sen nähtiin vääristävän sisämarkkinoiden kilpailua. Valtioiden ei tullut harjoittaa vahvaa teollisuuspolitiikkaa.
EU-maat, etenkin Ranska ja Saksa, havahtuivat 2010-luvulla siihen, että eurooppalaisten teollisuusalojen kilpailukyky oli jäämässä jälkeen muuttuvassa maailmassa. Maat EU:n ulkopuolella tukivat avoimesti omaa teollisuuttaan. Teknologia oli murroksessa. Teollisuus nähtiin keinona päästä yli eurokriisistä. EU:n kilpailulainsäädäntö nähtiin liian rajoittavana. Lisäksi eurooppalaisia yrityksiä ostettiin EU:n ulkopuolelta tulleiden sijoittajien toimesta, mikä etenkin Saksassa aiheutti kohua. Iso-Britannia, joka oli vahvasti markkinavetoisen talouspolitiikan kannattaja, erosi EU:sta, jolloin EU pystyi vapaammin edistämään julkisella tuella harjoitettavaa teollisuuspolitiikkaa.
Yhdysvalloissa tilanne muuttui vuoden 2015 tienoilla. Kiina julkaisi Made in China 2025-strategian, jossa se asetti tavoitteeksi johtavan aseman saavuttamisen keskeisillä korkean teknologian aloilla. Yhdysvaltain tullit olivat näkyvin seuraus tästä, mutta maassa alettiin myös julkisen sektorin toimesta suunnata enemmän varoja teknologian kehittämiseen ja teollisuuden vahvistamiseen. Tuli uusia julkisia ohjelmia kuten Inflation Reduction Act ja Chips and Science Act, joilla suunnattiin lisää resursseja tutkimus- ja kehittämistoimintaan ja yritystukiin.
Näille ohjelmille tuli omat vastineensa EU:n puolelta. EU:n nettonolla-asetus oli vastaus Yhdysvaltojen IRA-lainsäädäntöön, ja EU:n siruasetuksella tuetaan eurooppalaista siruteollisuutta.
Isot rahat peliin
Koronapandemian elpymistä varten EU laski liikkeelle yhteisvelkakirjoja. Vuonna 2020 aloitettu Next Generation EU-elpymissuunnitelma (NGEU) oli selkeästi EU:n suurin velkakirjaohjelma ja ensimmäinen EU-maiden yhteisvelka.
Ennen koronaa EU:n velka oli noin 50 miljardia. NGEU nosti velkasumman kahdessa vuodessa 300 miljardiin euroon. NGEU-velkaohjelman loppukoko on 750 miljardia euroa vuosille 2021-2026.
NGEUn avulla on tuettu digitaalista ja vihreää kehitystä avustusten ja lainojen muodossa. Tukien määrät on sidottu asukasmäärään, työttömyyteen ja koronan aiheuttamaan taloudelliseen vaikutukseen. Elpymisvälineellä on ollut vakauttava vaikutus jäsenmaiden talouteen ja auttanut julkisten investointien käynnistämisessä.
Suomessa NGEU:n yhteisvelka on aiheuttanut kritiikkiä. Valtiovarainministeriön mukaan Suomen osuus yhteisvelasta oli noin 7,2 miljardia euroa, josta takaisin Suomeen tulee avustuksina 2,6 miljardia euroa. Elpymisvälineestä plussan puolelle jäivät koronassa pahemmin kärsineet maat, kuten Italia ja Espanja.
Lisää rahaa myös jatkossa?
Syyskuussa 2024 EKP:n entinen johtaja Mario Draghi luovutti Euroopan komissiolle raportin EU:n kilpailukyvystä. Raportissa puhuttiin suuren investointiohjelman käynnistämisestä EU:n kilpailukyvyn palauttamiseksi. Raportin mukaan EU:n pitäisi vuosittain tehdä investointeja 800 miljardin euron edestä. Näitä tulisi tehdä keskusvetoisesti EU:n toimesta.
Draghin raportin suositusten noudattaminen pitäisi EU:n budjetin suurena myös NGEU-ohjelman päätyttyä. Se takaisi EU:n taloudellisen vaikuttavuuden jatkossakin. Ongelma on rahoitus. Ilman yhteisvelkaa Draghin visioimia investointisummia ei voi tehdä, mutta monet jäsenmaat ovat kriittisiä yhteisvelan suhteen.
Euroopan komissio on suhtautunut varauksellisesti Draghin raporttiin. Keskusjohtoisuus on sopinut komissiolle, mutta teollisuuspolitiikkaa se haluaa rahallisesti tukea jäsenmaiden budjettien kautta.
EU:n jäsenmaiden rahankäyttöä ohjaavat finanssipoliittiset säännöt voivat rajoittaa mittavien teollisuuspoliittisten toimenpiteiden harjoittamista. Kun julkisen sektorin budjetin alijäämä saa olla korkeintaan 3%, kansallisella tasolla ei voida ryhtyä kovin suuriin hankkeisiin. Tätä on arvosteltu sillä, että taloudellisen taantumaan aikaan valtio ei voi harjoittaa riittävästi elvyttävää politiikkaa, jolloin taantumat pitkittyvät tarpeettomasti.
Budjettisääntöjä on uudelleenarvioitu, ja niiden täydennykseksi otettiin huhtikuussa 2024 käyttöön uudet finanssisäännöt jotka antoivat enemmän liikkumatilaa valtioille. Isommat alijäämät ovat sallittuja, kunhan taloustoimenpiteet johtavat julkisen velan vähenemiseen parin vuoden tähtäimellä. EU-velalla ei ole vastaavia rajoitteita. Voi olla, että kun isompia hankkeita ei voida rahoittaa yksittäisten jäsenmaiden toimesta ne pitää rahoittaa EU-tasolla.
Isot EU-tuet myös vaativat, että saajat tulevat vähintään neljästä maasta ja mukana on myös pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Näin tuella pyritään aikaansaamaan maiden rajoja ylittävää taloudellista toimintaa joka tukee EU-markkinoiden kasvua.
Vaikka Euroopan komissio pyrkii ohjaamaan laajemman eurooppalaisen talouden kehitystä, mitään kokonaisvaltaista eurooppalaista teollisuuspolitiikkaa ei ole vielä syntynyt. Tällä hetkellä suurin osa teollisuuspoliittisista hankkeista ovat Saksan ja Ranskan vetämiä. Jää nähtäväksi pystyykö EU ottamaan yhtä suuren roolin.
Omar El-Begawy