Vallitsevan tarinan mukaan Suomen viime vuosien taloustilanne johtuu ensisijaisesti
heikentyneestä kustannuskilpailukyvystä. Ongelmien syyksi nähdään erityisesti
ammattiyhdistysliike ja sen liian kovat palkkavaateet, joiden oletetaan johtaneen
yksikkötyökustannusten kasvuun. Totuus on toinen.
Yksikkötyökustannukset lasketaan jakamalla työvoimakustannukset työn tuottavuudella. Näin
mitattuna yksikkötyökustannukset ovatkin kasvaneet huomattavasti vuosituhannen alkuun
verrattuna. Tosiasiassa tämä johtuu kuitenkin pääasiassa laskennallisen tuottavuuden
heikentymisestä.
Laskennallinen työn tuottavuus alenee, jos tuotanto vähenee ilman, että työntekijöitä
irtisanotaan samassa määrin. Näin tuotteiden menekkivaikeudet johtavat helposti
”tuottavuuden” laskuun, mikä puolestaan näkyy kasvaneina yksikkötyökustannuksina. Toisin
sanoen tuotteiden menestyksen puute selittää yksikkökustannusten nousua pikemminkin kuin
päinvastoin. Vallitsevassa tarinassa syyt ja seuraukset menevät siis sekaisin.
Tarkastelee sitten suomalaista elektroniikkateollisuutta tai paperiteollisuutta,
yksikkötyökustannukset ovat kasvaneet vain vähän. Kummankaan toimialan ongelmat eivät
olennaisesti liity liian korkeisiin työvoimakustannuksiin, kuten Palkansaajien
tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on todennut. Taustalla ovat yritysten
strategiset virheet ja globaali kysynnän lasku. Vallitseva tarina Suomen talousongelmien
syistä on siis väärä.
Valtiojohtoinen investointitoiminta Suomen rakentajana
Suomen teollistaminen 1800-luvun loppupuolelta lähtien ei olisi onnistunut ilman valtion
aktiivista pyrkimystä ja kykyä rakentaa uusia markkinoita ja tuotannonaloja. Keskeisessä
roolissa olivat valtion luomat tai hankkimat yhtiöt, jotka ryhtyivät rohkeisiin investointeihin
uusilla toimialoilla, kun yksityiseltä sektorilta puuttui sekä halua että kykyä lähteä
massiivisiin ja riskialttiilta vaikuttaneisiin hankkeisiin.
Tällä hetkellä toivotaan, että menetettyjen alojen tilalle syntyisi itsestään uutta merkittävää
teollisuus- tai palvelutuotantoa. Tätä yritetään edistää lähinnä epätoivoisilta vaikuttavilla
kilpailunedistämis- ja norminpurkuhankkeilla.
Yksityinen pääoma on usein liian kärsimätöntä ja pelkää liikaa riskejä lähteäkseen mittaviin
panostuksiin uusille toimialoille. Myös rahoituksen hankkiminen voi osoittautua ongelmaksi
etenkin pienemmille yrityksille.
Tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin paitsi valtion aktiivista investointipolitiikkaa, niin myös
sen omistamia yhtiöitä vauhdittamaan uusien markkinoiden ja tuotannonalojen kehittämistä.
Jo Paavo Lipposen molemmat hallitukset ja Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myivät
huomattavan osan valtion omistamista tuotannollisista yrityksistä. Yksityistäminen on ollut
lyhytnäköistä. Hyvin lypsävää lehmää ei kannattaisi laittaa lihoiksi. Yksityistämisen myötä
valtion mahdollisuus toimia yrittäjä- ja kehitysvaltiona on heikentynyt.
Valtionyhtiöiden jähmeys innovaatioiden esteenä?
Kyse on myös laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Valtionyhtiöitä ei haluta käyttää enää
aktiivisesti elinkeinopolitiikan välineinä, ja uusien valtio-omisteisten yritysten perustamiseen
suhtaudutaan vastahakoisesti. Oletuksen mukaan valtion harjoittama tuotannollinen toiminta
on väistämättä joustamatonta, tehotonta ja vanhakantaista, kun taas yksityinen sektori edustaa
uusiutuvaa, innovatiivista ja dynaamista tuotantomuotoa.
Viime vuosina innovaatiopolitiikkaa koskeva tutkimuskirjallisuus on kuitenkin radikaalisti
kyseenalaistanut tämän käsityksen. Muun muassa paljon huomiota saanut taloustieteilijä
Mariana Mazzucato on kirjassaan yrittäjävaltiosta osoittanut, että valtiolla on aina ollut
keskeinen rooli teknologisissa harppauksissa. Niin internet, nykyaikaiset älypuhelimet kuin
nanoteknologiakin ovat syntyneet suurelta osin valtion panostusten ansiosta.
Valtionyhtiöt voivat toimia keskeisinä elinkeinorakenteen uudistajina ja innovaatioiden
edistäjinä. Esimerkiksi Tallinnan teknologisen korkeakoulun tutkijat Piret Tonurist ja Erkki
Karo ovat esittäneet, että valtionyhtiöt pystyvät ainutlaatuisella tavalla yhdistämään
riskinottamisen pitkäjänteisiin investointeihin. Niillä on myös poikkeuksellisen hyvät
mahdollisuudet yhdistää erilaisia toimijoita hankkeisiinsa.
On tärkeää tunnistaa talouspolitiikan ideologiset pidäkkeet, jotta emme jättäisi tekemättä
tarpeellisia päätöksiä vain sen vuoksi, että kuvittelemme niiden olevan mahdottomia. Suomi
tarvitsee laajaa investointiohjelmaa selviytyäkseen talousongelmistaan. Tässä ohjelmassa
julkisilla ja puolijulkisilla investoinneilla on oltava keskeinen rooli.
Epätoivoiset ja omia tavoitteitaan vastaan kääntyvät yritykset parantaa
kustannuskilpailukykyä eivät Suomea pelasta, koska talouden ongelmat eivät johdu liian
korkeista palkkakustannuksista. Euroopan unionin ja globaalihallinnan muutokset ovat
välttämättömiä, jotta tällaisista ristiriidoista päästäisiin eroon, mutta toisin voi toimia myös
kotona – ja samalla näyttää mallia muille.
Lauri Holappa & Heikki Patomäki