Ovatko kilpailukykysopimus, TTIP-sopimus, TTP-sopimus ja SOTE- uudistus, joka myös sosiaali- ja

terveyspalvelujen yksityistämisenä tunnetaan, todella yhteisiä sopimuksia? Vai onko niissä kyse tietyn

ideologian ja globaalin pääoman määrittelemästä ohjelmapaperista, joka tuodaan valmiina

neuvottelupöytään? Kun kansalaisjärjestöt, poliitikot, sekä ammattiyhdistysväki esittävät aiheellista ja

välttämätöntä kritiikkiä, se leimataan turhaksi ja hidastavaksi muutosvastarinnaksi.

Nykyään vallitsee yhden totuuden aika. Työntekijöiden työehtoja ja palkkausta on heikennettävä,

koska muuten Suomi ajautuu konkurssiin. Työntekijät ja heidän kohtuuttomat palkkavaatimuksensa

ovat Suomen vaikean taloustilanteen syynä. Globaalilla tasolla tarvitaan työehtoja ja

ympäristönormeja heikentäviä vapaakauppasopimuksia, koska läntisen maailman kilpailukyky on

saatava kuntoon.

Yhdysvaltain kanssa käytävien vapaakauppaneuvottelujen osalta on keskeistä, että republikaanit

saivat taannoisten presidentinvaalien yhteydessä pidettyjen senaatin- ja kongressinvaalien myötä

enemmistön joka tasolle. Vapaakauppasopimusten eteneminen on monen tahon etujen mukaista,

niiden vaiheita tuleekin tarkastella myös ja juuri republikaanienemmistön kautta; Donald Trump on jo

nyt ajautunut kotimaassaan skandaaleihin.

Elinkeinoelämän valta yhteiskunnasta kasvaa Suomessa jatkuvasti. Koulutuspolitiikka on hyvä

esimerkki. Hallitus leikkaa Suomessa koulutuksesta miljardeja, perusteluna jälleen vanha tuttu

valtiontalouden tasapainottaminen. Suomen taloustilanteeseen ja julkisen talouden

rahoitusvaikeuksiin on kuitenkin tyystin toiset syyt.

Veropolitiikkaa on Suomessa jo pitkään kehitetty suurituloisimman ja samalla pienimmän

väestönosan ehdoilla. Sipilän hallitus peräänkuuluttaa talkoohenkeä suomalaisilta, jotta kaikki

kantaisivat kortensa kekoon Suomen eteen. Vaurain väestönosa on näistä talkoista kuitenkin ulkona.

Tämä hallitus on valtaantulonsa jälkeen ainoastaan helpottanut suuryritysten ja talouseliitin arkea.

Suomalaisten verovaroja ohjautuu jatkuvasti veroparatiiseihin, pois peruspalveluiden rahoituksesta.

Suomi ei ole köyhä maa, leikkauspolitiikalla on ideologinen tausta. Kansalaisjärjestöjen merkitys

onkin näinä aikoina suurempi kuin koskaan. Nyt tarvitaan tiivistä yhteistyötä kansalaisjärjestöjen ja

poliitikkojen välillä. Oikeudenmukaisempi talouspolitiikka on täysin mahdollinen.

Eva-Liisa Raekallio
Päätoimittaja

Vuoden 2010 alusta voimaan tullut yliopistolaki irrotti yliopistot valtiosta, tavoitteena
yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen. Tämä tarkoitti nimenomaan yliopistojen
yritysyhteistyön- ja rahoituksen lisäämistä. Lakia perusteltiin myös yliopistojen autonomian
lisääntymisellä. Näinä vuosina yritysten sananvalta tieteestä ja tutkimuksesta on lisääntynyt, mutta
yliopistot ovat entistä tiukemmassa tulosohjauksessa.

Yliopistolaki muutti yliopistojen rahoituksen; nyt yritysrahan keräämisestä palkitaan. Opetus- ja
kulttuuriministeriön tietojen mukaan yliopistouudistukseen liittyneiden yliopistojen keräämien
yksityisten pääomasijoitusten valtion vastinrahaan oikeuttaneeksi määräksi tuli 332 miljoonaa euroa
vuosina 2008–2013 ja sitä vastaavaksi valtion vastinrahoituksen määräksi suhteella 2:5 muodostui
831 miljoonaa euroa. Yksityisen pääoman keräämisestä palkitaan jo kolminkertaisesti uuden,
kesäkuussa 2017 päättyvän varainkeruun tulosten perusteella.

Valtiosidonnaisuus näyttäytyi tuolloisen opetusministeri Henna Virkkusen ja muiden lain
puolustajien retoriikan mukaan negatiivisena ja yrityssidonnaisuus positiivisena. Onkin todella tärkeä
huomata, ettei sidonnaisuus sinänsä ollut vastustettava asia vaan valtion rooli. Kyseessä on puhtaasti
uusliberalistinen uudistus. Lakiluonnoksessa sanottiin suoraan, että hyvät taloudelliset
toimintaedellytykset omaavat yliopistot houkuttelevat yrityksiä yhteistyöhön. Yliopistojen keskeiseksi
tehtäväksi määräytyikin nyt yritysten houkutteleminen.

Hallituksen äänenpainot eivät ole muuttuneet, nykyinen kokoomuslainen opetus- ja kulttuuriministeri
Sanni Grahn-Laasonen on todennut haluavansa kehittää yliopistotutkimuksen bisnesulottuvuutta ja
saada sen poikimaan talouskasvua. Keinona hän peräänkuuluttaa tutkimustulosten parempaa
kaupallistamista.

Yliopistot valtion otteesta markkinoiden otteeseen

Tutkimustulosten kaupallistamisen ei tule olla itseisarvo. Yksityisten yritysten päämääränä on tuottaa
voittoa. On luonnollista, että ne pyrkivät rahoittamaan vain tämän tavoitteen toteutumista tukevaa
tietoa. Humanistiset, ja yleensä kaupalliselta soveltuvuudeltaan heikot alat ja kriittinen tutkimus jäävät
jalkoihin.

Yliopistojen rahoitus on tämän hetken ja tulevaisuuden tärkeimpiä koulutuspoliittisia kysymyksiä;
rahoitetaanko tieteen tekemistä yliopistoissa valtion kautta eli yhteisistä verovaroista vai yritysten
voimin. Sipilän hallitus tunnetaan suurituloisia ja suuryrityksiä suosivasta veropolitiikastaan.

Tiedettä ja sivistystä ei enää nähdä itseisarvona, ja korkeakoulutuspolitiikassa korostuu lyhyen
tähtäimen hyöty ja työllistymisnäkökulma, ns. kvartaaliajattelu. Yliopistot ovat tässä suhteessa
samalla viivalla yritysten kanssa, joka toisaalta oli lakiuudistuksen tavoitteenakin.

Uudessa mallissa yliopistot ovat pakotettuja keräämään rahoitusta myös liiketoiminnasta, kuten yhä
kasvavasta koulutusviennistä ja pääomatuloista. Yliopistolaki mahdollisti myös
lukukausimaksukokeilun käynnistymisen, joka on nyt vakinaistettu. Maksuja peritään ensi syksystä
lähtien EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta.

Epävarma tulevaisuus

Kun yliopistojen rahoitus on epävarmalla ja suhdanneherkällä pohjalla, varmat rahoituslähteet kuten
lukukausimaksut alkavat näyttää varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Yliopistot ovat pidemmän päälle
taloudellisten realiteettien edessä pakotettuja ottamaan maksut käyttöön myös suomalaisille
opiskelijoille.

Nykyisen suuntauksen yksi vakavimpia ongelmia on, miten humanistiset tieteenalat selviävät
rahoituksen keskittyessä helpommin kaupallistettaville tieteenaloille. Hallituksen satojen miljoonien
koulutusleikkaukset tulevat toteutuessaan muokkaamaan myös korkeakoulutuskentän maaperää ja
omalta osaltaan pohjustamaan yksityisen sektorin valtaa koulutuksesta.

Laadukkaan, tasa-arvoisen, ja maksuttoman suomalaisen korkeakoulutuksen perinteitä murennetaan
kovaa vauhtia. Muutoksia on perusteltu sillä, ettei entisenkaltaista koulutusjärjestelmää ole varaa
ylläpitää. Kyse on kuitenkin poliittista ja ideologisista päätöksistä. Yhteiskunnan tasolla tarkasteltuna
yliopistojenkin rahoituspohjaa on pitkään heikennetty oikeistolaisella veropolitiikalla. Suunta voi
myös kääntyä.

Eva-Liisa Raekallio

Lukemista:

Yhteinen yliopisto. Mikko Jakonen & Jouni Tilli, (toim). Tutkijaliitto 2011.
Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Tuukka Tomperi (toim.)
Tampere: Vastapaino 2009.
Valta, uusi yliopistopolitiikka ja yliopistotyö Suomessa : managerialistinen hallintapolitiikka
yliopistolaisten kokemana / Risto Rinne, Arto Jauhiainen, Hannu Simola, Reeta Lehto, Annukka
Jauhiainen, Anne Laiho. Suomen kasvatustieteellinen seura 2012.

Vallitsevan tarinan mukaan Suomen viime vuosien taloustilanne johtuu ensisijaisesti
heikentyneestä kustannuskilpailukyvystä. Ongelmien syyksi nähdään erityisesti
ammattiyhdistysliike ja sen liian kovat palkkavaateet, joiden oletetaan johtaneen
yksikkötyökustannusten kasvuun. Totuus on toinen.

Yksikkötyökustannukset lasketaan jakamalla työvoimakustannukset työn tuottavuudella. Näin
mitattuna yksikkötyökustannukset ovatkin kasvaneet huomattavasti vuosituhannen alkuun
verrattuna. Tosiasiassa tämä johtuu kuitenkin pääasiassa laskennallisen tuottavuuden
heikentymisestä.

Laskennallinen työn tuottavuus alenee, jos tuotanto vähenee ilman, että työntekijöitä
irtisanotaan samassa määrin. Näin tuotteiden menekkivaikeudet johtavat helposti
”tuottavuuden” laskuun, mikä puolestaan näkyy kasvaneina yksikkötyökustannuksina. Toisin
sanoen tuotteiden menestyksen puute selittää yksikkökustannusten nousua pikemminkin kuin
päinvastoin. Vallitsevassa tarinassa syyt ja seuraukset menevät siis sekaisin.
Tarkastelee sitten suomalaista elektroniikkateollisuutta tai paperiteollisuutta,
yksikkötyökustannukset ovat kasvaneet vain vähän. Kummankaan toimialan ongelmat eivät
olennaisesti liity liian korkeisiin työvoimakustannuksiin, kuten Palkansaajien
tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on todennut. Taustalla ovat yritysten
strategiset virheet ja globaali kysynnän lasku. Vallitseva tarina Suomen talousongelmien
syistä on siis väärä.

Valtiojohtoinen investointitoiminta Suomen rakentajana

Suomen teollistaminen 1800-luvun loppupuolelta lähtien ei olisi onnistunut ilman valtion
aktiivista pyrkimystä ja kykyä rakentaa uusia markkinoita ja tuotannonaloja. Keskeisessä
roolissa olivat valtion luomat tai hankkimat yhtiöt, jotka ryhtyivät rohkeisiin investointeihin
uusilla toimialoilla, kun yksityiseltä sektorilta puuttui sekä halua että kykyä lähteä
massiivisiin ja riskialttiilta vaikuttaneisiin hankkeisiin.

Tällä hetkellä toivotaan, että menetettyjen alojen tilalle syntyisi itsestään uutta merkittävää
teollisuus- tai palvelutuotantoa. Tätä yritetään edistää lähinnä epätoivoisilta vaikuttavilla
kilpailunedistämis- ja norminpurkuhankkeilla.
Yksityinen pääoma on usein liian kärsimätöntä ja pelkää liikaa riskejä lähteäkseen mittaviin
panostuksiin uusille toimialoille. Myös rahoituksen hankkiminen voi osoittautua ongelmaksi
etenkin pienemmille yrityksille.

Tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin paitsi valtion aktiivista investointipolitiikkaa, niin myös
sen omistamia yhtiöitä vauhdittamaan uusien markkinoiden ja tuotannonalojen kehittämistä.
Jo Paavo Lipposen molemmat hallitukset ja Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myivät
huomattavan osan valtion omistamista tuotannollisista yrityksistä. Yksityistäminen on ollut
lyhytnäköistä. Hyvin lypsävää lehmää ei kannattaisi laittaa lihoiksi. Yksityistämisen myötä
valtion mahdollisuus toimia yrittäjä- ja kehitysvaltiona on heikentynyt.

Valtionyhtiöiden jähmeys innovaatioiden esteenä?

Kyse on myös laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Valtionyhtiöitä ei haluta käyttää enää
aktiivisesti elinkeinopolitiikan välineinä, ja uusien valtio-omisteisten yritysten perustamiseen
suhtaudutaan vastahakoisesti. Oletuksen mukaan valtion harjoittama tuotannollinen toiminta
on väistämättä joustamatonta, tehotonta ja vanhakantaista, kun taas yksityinen sektori edustaa
uusiutuvaa, innovatiivista ja dynaamista tuotantomuotoa.

Viime vuosina innovaatiopolitiikkaa koskeva tutkimuskirjallisuus on kuitenkin radikaalisti
kyseenalaistanut tämän käsityksen. Muun muassa paljon huomiota saanut taloustieteilijä
Mariana Mazzucato on kirjassaan yrittäjävaltiosta osoittanut, että valtiolla on aina ollut
keskeinen rooli teknologisissa harppauksissa. Niin internet, nykyaikaiset älypuhelimet kuin
nanoteknologiakin ovat syntyneet suurelta osin valtion panostusten ansiosta.

Valtionyhtiöt voivat toimia keskeisinä elinkeinorakenteen uudistajina ja innovaatioiden
edistäjinä. Esimerkiksi Tallinnan teknologisen korkeakoulun tutkijat Piret Tonurist ja Erkki
Karo ovat esittäneet, että valtionyhtiöt pystyvät ainutlaatuisella tavalla yhdistämään
riskinottamisen pitkäjänteisiin investointeihin. Niillä on myös poikkeuksellisen hyvät
mahdollisuudet yhdistää erilaisia toimijoita hankkeisiinsa.

On tärkeää tunnistaa talouspolitiikan ideologiset pidäkkeet, jotta emme jättäisi tekemättä
tarpeellisia päätöksiä vain sen vuoksi, että kuvittelemme niiden olevan mahdottomia. Suomi
tarvitsee laajaa investointiohjelmaa selviytyäkseen talousongelmistaan. Tässä ohjelmassa
julkisilla ja puolijulkisilla investoinneilla on oltava keskeinen rooli.

Epätoivoiset ja omia tavoitteitaan vastaan kääntyvät yritykset parantaa
kustannuskilpailukykyä eivät Suomea pelasta, koska talouden ongelmat eivät johdu liian
korkeista palkkakustannuksista. Euroopan unionin ja globaalihallinnan muutokset ovat
välttämättömiä, jotta tällaisista ristiriidoista päästäisiin eroon, mutta toisin voi toimia myös
kotona – ja samalla näyttää mallia muille.

Lauri Holappa & Heikki Patomäki

Kauppapolitiikka oli Yhdysvaltain presidentinvaaleissa tärkeä kysymys. TPP-sopimuksen vastustajana
profiloitunut Donald Trump ei kuitenkaan merkitse uuden, oikeudenmukaisemman kauppapolitiikan
aikakautta. Trumpin kampanjointi vapaakauppasopimuksia vastaan perustuu protektionismiin.
Kansalaisjärjestöjen huolet demokratian ja julkisen sääntelyvallan toteutumisesta eivät ole kauppapolitiikan
muutosten taustalla.

Yhdysvaltain vastavalittu 45. presidentti, Donald Trump on luvannut muuttaa maansa kauppapolitiikan
perusteellisesti, koska se ole palvellut amerikkalaisten etuja. Trump aikoo ensi töikseen irtisanoutua
Yhdysvaltain ja 11. muun Aasian ja Tyynenmeren valtion välisestä TPP-sopimuksesta.
Trumpin kanta näyttäisi heijastelevan kansalaisjärjestöjen esittämää kritiikkiä. Rakentaako Trump siis
oikeudenmukaisempaa kauppapolitiikkaa? Valitettavasti ei. Kansalaisjärjestöjen ydinhuolena ovat olleet
markkinoiden vahvistuva ote demokratiasta, kuluttajansuojasta, ympäristönsuojelusta, yksityisyyden suojasta
ja lääkkeiden hinnoittelusta. Trumpin kritiikissä nämä eivät ole näytelleet minkäänlaista roolia.

Trumpin kauppapolitiikan suuret linjat

Trumpin kauppapoliittinen retoriikka vetosi ns. ruostevyöhykkeen äänestäjäkuntaan, joiden tyytymättömyys
johtuu Kiina-ilmiöstä. Kiinalaiset ja meksikolaiset hikipajat ovat tulleet amerikkalaiselle pääomalle
halvemmiksi kuin verrattain kovapalkkaiset amerikkalaiset. Seurauksena on ollut työttömyyttä ja
matalapalkkatöiden yleistymistä. Trump ratkaisisi asian korkeilla tulleilla, jotta teollisuuden olisi
kannattavaa palata takaisin Yhdysvaltoihin. Tällaisesta olisi lyhyt matka kauppasotaan.
Globaaleja arvoketjuja hallitsevat läntiset talouseliitit voisivat vapaakauppasopimuksilla parantaa asemiaan
suhteessa nouseviin maihin ja julkiseen sääntelyvaltaan. Keinona olisi normien ja sääntelyn
yhdenmukaistaminen ja korottaminen, koska ne Yhdysvalloissa ovat usein korkeammat kuin esimerkiksi
Vietnamissa tai Kiinassa. Niiden nostaminen ja yhtenäistäminen amerikkalaiselle tasolle merkitsee siis
käytännössä kustannusten kasvua maissa, joissa markkinoiden sääntely on puutteellista ja/tai erilaista kuin
Yhdysvalloissa.

Tästä syystä on vaikea nähdä, miksi Donald Trumpin hallinto ei puolustaisi vapaakauppasopimuksia, ainakin
mitä tulee sääntelyyn ja normeihin. Itse asiassa Trump tavoitteleekin esimerkiksi vahvempia
patenttioikeuksia muun muassa lääkeyrityksille – mikä olisi TPP:n seurauksena toteutunut.
Kansalaisjärjestöt puolestaan ovat huolissaan patentinhaltijoiden kyvystä estää huokeiden, patenttimaksuista
vapaiden rinnakkaisvalmisteiden tuottamista, kuten myös valtioiden oikeudesta säädellä hintoja ja
kilpailuttaa lääkeyrityksiä.

Samantyyppinen ristiriita näkyy muissakin sääntelykysymyksissä. Esimerkiksi ympäristönormien osalta
kansalaisjärjestöt ovat huolissaan siitä, että ne eivät anna tilaa suojelutason nostamiselle kansainvälisesti. Sen
sijaan monen pelkona on, että suojelutaso voisi jopa laskea, jos politiikkaa kahlittaisiin heikkojen
kauppasopimusten avulla. Trumpin mielestä ongelmana ei ole ympäristösääntelyn heikko taso vaan liialliset
kustannukset.

Demokratia vaarantuu lyhytnäköisessä kauppapolitiikassa

Tullien ja sääntelyn ohella sijoittajasuoja on kolmas vapaakauppasopimusten ydintekijä. Toteutuessaan se
antaa yrityksille mahdollisuuden kyseenalaistaa poliittisia päätöksiä kaikilla hallinnan tasoilla.
Kansalaisjärjestöistä tämä on huolestuttavaa demokratian näkökulmasta, Trumpin mukaan siksi, että se
kaventaa Yhdysvaltain itsenäisyyttä. Myös tältä osin näyttäytyy Trumpin kanta erilaisessa valossa kuin
kansalaisjärjestöjen.

Trumpin valinta ei näin ollen tarkoita, että kansalaisjärjestöjen huolet vapaakaupasta olisivat nousseet
Yhdysvaltain kauppapoliittisen agendan ytimeen. Sen sijaan luvassa on entistä itsekkäämpää ja
lyhytnäköisempää kauppapolitiikkaa, jolla ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisemman
kauppajärjestelmän kanssa.

Trumpin johdolla kauppapolitiikka noussee uudelleen, mutta entistä ikävämmässä hahmossa.

Marko Juutinen

Lähde: Juutinen, Marko & Käkönen, Jyrki (2016), ”Blokkien paluu, BRICS-maiden nousu, USA ja
Suomi”, Helsinki: Into.

Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen oli mukana
työstämässä Into Kustannuksen tuoretta Uusi yliopistolaki 2020- kirjaa. Kekkosen mukaan kirjan
koonneen Yliopistokäänne- työryhmän tavoitteena on nostaa teoksen avulla yliopistolaitoksen merkitystä.

Yliopistokäänne-liike syntyi tilanteessa, jossa yliopistolaisia yhdistää huoli tulevaisuudesta. Liikkeen
ensimmäinen etappi oli muutosmanifestin laatiminen. Sen on netissä allekirjoittanut noin 4000
yliopistolaista.

Jukka Kekkonen kertoo, että huoli yliopiston tilasta sai tarttumaan kirjaprojektiin. Hän toteaa, että 2010
voimaantulleen uuden yliopistolain hyväksymisen jälkeen suunta on ollut huono ja viime vuosina
kohtalokkaan huono. ”Yliopistoyhteisön erityisluonteeseen sopimaton vallan keskittämiseen perustuva
johtamisjärjestelmä on vienyt jokseenkin kaikki vaikuttamisen mahdollisuudet henkilöstöltä”, Kekkonen
sanoo.

Yliopistolaki 2020-kirja haluaa tuoda esiin painavan vaihtoehdon nykyiselle korkeakoulupolitiikalle.
”Professoreista, tutkijoista ja opiskelijoista koostunut työryhmä halusi nimenomaan saada aikaa jotain
konkreettista - unohtamatta lähihistoriaa ja yliopistopolitiikan kontekstualisointia”, Kekkonen toteaa.
Työryhmän ilmapiiri oli hänen mukaansa mahtava: ” Oli hienoa prosessoida tekstiä suurenmoisen
älykkäiden ja idearikkaiden kollegoiden kanssa”.

Professori kertoo, että kirja on otettu toistaiseksi kaksijakoisesti vastaan: ”Kirja on otettu yhtäältä
innostuneesti vastaan ja siitä on myös esitetty aiheellisen kriittisiä kommentteja. Emme esimerkiksi
ehtineet ottaa esille pätkätyön ongelmia tai monia muitakaan yliopistoyhteisöä koettelevia vitsauksia.
Toiselta puolen yliopistojen johto on valinnut perinteisen vaikenemisen taktiikan ja ministeriön etukäteen
fiksattuun ideologiaan ajatuksemme eivät istu lainkaan”, Kekkonen pamauttaa.

Kirjatyöryhmässä katsotaan eteenpäin. Kekkonen painottaa, että yliopistojen rehtorit ja hallitukset pitäisi
tehdä aidosti vastuunalaisiksi toiminnastaan. ”Yliopistojen yhteiskunnallinen merkitys on päättäjien
keskuudessa heikentynyt ja kapeutunut vaarallisella tavalla.  Nyt haetaan vain nopeita tuottoja. Me
haluamme nostaa yliopistolaitoksen merkitystä. Se voi onnistua vain sellaisella politiikalla, joka antaa
yliopistoyhteisölle mahdollisuudet toteuttaa perustehtäviään”, päättää Kekkonen.

Eva-Liisa Raekallio

Kansainvälisen veropolitiikan ongelmat nousivat esiin Panamapaperit-kohun yhteydessä.
Yksittäinen paljastus kertoo laajemmista rakenteellisista ongelmista.

Euroopan komissio on ollut vuonna 2016 aktiivinen kansainvälisen verotuksen ongelmien
korjaamisessa. Edistyminen aggressiivisen verosuunnittelun ja verojen välttelyn vaikeuttamisessa
hämärtää valtioiden välisen verokilpailun merkityksen, ja unionin osuuden kilpailun
ylläpitämisessä. Unionin kaksoisrooli verokilpailussa kuvaa osuvasti uusliberalististen
instituutioiden kykyä vahvistaa markkinoiden valtaa, ja samalla minimoida kilpailun aiheuttamia
haittoja.

Verokilpailun seurauksena OECD-valtioiden yritysverokantojen keskiarvo on puoliintunut 25
prosenttiin viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Erään tutkimuksen mukaan
yritysverokannat olisivat Euroopassa noin 10 prosenttia korkeammat ilman verokilpailua.
Verokilpailu on myös poistanut yritysverotuksen kansallisia erityispiirteitä veropolitiikan
yhtenäistyessä.

Talousteorian ja käytännön ristiriita

Valtavirtateorian oppi, jossa verokantaa alennetaan investointien stimuloimiseksi, on ollut 1980-
luvulta lähtien länsimaiden yritysverotuksen periaate. Yritysten voitot kasvaneet ovat verrattuna
1980-lukuun, mutta yritysverotulojen osuus kaikista verotuloista on pysynyt suhteellisen vakaana.
Investointien suhde kokonaistuotantoon on OECD:n jäsenvaltioiden osalta ollut vain muutamana
vuonna korkeampi kuin vuonna 1981 ja on tällä hetkellä noin 5 prosenttia matalampi kuin vuonna
1981. Valtavirtainen talousteoria esittää, että investoinnit lisääntyvät yritysverokantaa alentamalla.
Numerot eivät siis tue ideaa.

Euroopan komissiolle valtioiden välinen verokilpailu on reilua toimintaa, kunhan siitä poistetaan
haitalliset ainekset - eritoten veroparatiisit ja nollaprosenttia lähentelevät yritysverokannat. Näinpä
komission yritysverotuksen uudistusagenda keskittyy haitallisten elementtien kitkemiseen ja
samalla kierrättää useita vanhoja ideoita. Rudingin komitea ehdotti jo vuonna 1992 veropohjan
yksinkertaistamista ja läpinäkyvyyden lisäämistä, sekä tulon verottamista tuotantopaikassa.

Euroopan unionin toiminta

Unionin jäsenmaat hyväksyivät kesällä 2016 verojen välttely -direktiivin, jonka keskeinen tavoite
on voiton verottaminen valtiossa, jossa tuotanto tapahtuu. Komissio myös antoi saman vuoden
lokakuussa esityksen yhteisestä ja yhdistetystä veropohjasta, joka luo unionista verotuksen
näkökulmasta yhtenäisen liiketoiminta-alueen. Sen mukaan kansainvälinen yritys voisi jättää vain
yhden veroilmoituksen unionin alueella. Merkillepantavaa ja johdonmukaista komission toimissa
on myös, etteivät hurjasti laskeneet verokannat ilman investointien lisääntymistä aiheuta huolta,
koska yritysverotulot ovat säilyneet vakaina.

Verokilpailu tapahtuu maailmantalouden olosuhteessa, jossa pääoma kykenee liikkumaan
valtiorajojen yli ja tämä kyky antaa valtaa eritoten kansainvälisille suuryrityksille. Jatkuvat
yritysverokantojen leikkaukset lisäävät niiden mahdollisuuksia maksimoida voitot. Verokilpailu
siis tuskin tuottaa näkyvää hyötyä kansalaisille, mutta silti unioni ohjaa hallitusten ratkaisuja
kertomalla verokilpailun investointeja stimuloivasta vaikutuksesta ilman riittävää näyttöä asiasta.
Verokilpailu nähdään luonnollisena tapana toimia, osaltaan globaalien instituutioiden tuottaman
tiedon takia. Yritysverotuksen keventämistä tarjotaan yhtenä rationaalisena ratkaisuna länsimaiden
talousongelmiin. Verokilpailu on kuitenkin poliittista toimintaa. Hallitusten ratkaisuissa
kuunnellaan uusliberalistista politiikkaa ja kiisteltyä talousteoriaa. Tästä syystä
kansalaisyhteiskunnalla on mahdollisuus vaikuttaa hallitusten yritysveroratkaisuihin.
Panamapaperit kertoivat yksiselitteisesti kansainvälisen verotuksen ongelmista. Niiden myötä
länsimaissa esiinnoussut taloudellisen oikeudenmukaisuuden diskurssi suuntaa poliittisten
instituutioiden huomiota suuryritysten kykyyn hyödyntää kansainvälisen verotuksen
monimutkaisuutta.

Globaali yhteistyö ratkaisuna?

Veroparatiisien sulkeminen vaatii kansainvälistä yhteistyötä, EU:n toiminta ei yksin riitä.
Veroparatiisiongelman korjaaminen on silti suhteellisen helppoa verrattuna verokilpailun
ongelmiin puuttumiseen. Veroparatiisien sulkeminen vaatii tiedossa olevien porsaanreikien
tukkimista, kun taas verokilpailuun vaikuttaminen edellyttää poliittisen järjestelmän
korjausliikettä. Verokilpailun ongelmiin tulisi puuttua, koska yritysveroilla kilpailu ei
kokonaisuuden tasolla lisää investointeja, mutta osaltaan lisää yhteiskuntien taloudellista
eriarvoisuutta. Kriittisen tiedon tuottamisen ja jakamisen kautta meille saattaa avautua horisontti,
jossa globaalit veroratkaisut ovat järkevä mekanismi maailmantalouden tasapainottamiseksi.

Merka Hautala

Julkisten hankintojen taloudellinen merkitys on yhteiskunnassamme keskeinen. Niihin käytetään työ-
ja elinkeinoministeriön arvion mukaan vuosittain noin 35 miljardia euroa, eli lähes viidennes
bruttokansantuotteesta. Julkisten hankintojen verovastuullisuuteen ei ole kiinnitetty huomiota.

Julkisia hankintoja tekevät erilaiset hankintayksiköt, kuten valtion ja kuntien viranomaiset sekä
valtion liikelaitokset. Hankintamenettelyistä ja kilpailutuksesta säädetään hankintalaissa, jonka
kirjattuna tavoitteena on muun muassa “tehostaa julkisten varojen käyttöä, edistää laadukkaiden
hankintojen tekemistä sekä turvata yritysten ja muiden yhteisöjen tasapuolisia mahdollisuuksia”.

Kun puhutaan vastuullisista hankinnoista, viitataan sillä yleensä sosiaalisten ja ekologisten
erityiskriteerien huomioimiseen hankinnoissa. Tällä hetkellä hankintakäytännöissä ei kuitenkaan
huomioida hankintojen verovastuullisuutta. Keskustelu aiheesta on ollut suhteellisen vähäistä, vaikka
julkinen paine vahvempaan harmaan talouden torjuntaan onkin lisääntynyt viime aikoina.

Verovastuullisuudella tarkoitetaan, että hankinnan toteuttaja on veronmaksunsa suhteen avoin ja
maksaa toiminnastaan asianmukaiset verot ilman aggressiivista verosuunnittelua. Aggressiivisella
verosuunnittelulla tarkoitetaan verolainsäädännön porsaanreikien hyväksikäyttämistä verojen
välttämiseksi. Koska julkiset hankinnat ovat verovaroin rahoitettuja, on verovastuullisuuden
odottaminen yhteiskunnallisesti erityisen perusteltua.

Vaikka hankinnoille voidaan lain puitteissa asettaa esimerkiksi ympäristökriteereitä, on
verovastuullisuus on juridisesti muita vastuullisuusnäkökohtia mutkikkaampi kysymys.
Lainsäädännössä ei ole eksplisiittisiä kirjauksia verovastuullisuudesta, eikä EU:n tuomioistuimessa
ole ainuttakaan ennakkotapausta verovastuullisuuskriteereiden käytöstä julkisissa hankinnoissa.
Finnwatchin viime vuonna julkaistussa selvityksessä kartoitetaan mahdollisuuksia veronmaksun
vastuullisuuden huomioimiseksi julkisissa hankinnoissa.

Ensinnäkin hankintalainsäädäntö perustuu EU:n sisämarkkinaoikeuteen ja hankintadirektiiveihin,
joissa yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden nojalla ei ole mahdollista sulkea esimerkiksi tietyssä
valtiossa toimivia yrityksiä pois kilpailutuksista. Näillä perusteilla esimerkiksi veroparatiisina pidetyn
Luxemburgin rajaaminen ulos ei ole mahdollista. Vastuullisuuskriteerien tulee myös liittyä hankinnan
kohteeseen, joten esimerkiksi yrityksen yleiselle toimintapolitiikalle ei voida asettaa
erityisvaatimuksia. Suoraviivaisimmat ja tehokkaimmat keinot verovastuullisuuden ajamiseksi ovat
myös juridisesti ongelmallisimpia toteuttaa.

Julkisten hankintojen verovastuullisuuden edistämiseksi olisi ensiarvoisen tärkeää saada uuteen
hankintalakiin eksplisiittisiä kirjauksia verovastuullisuuskriteereiden käytöstä. Uusi hankintalaki on
tällä hetkellä eduskunnan poliittisessa käsittelyssä ja sen on määrä astua voimaan alkuvuodesta 2017.
Tällä hetkellä laki ei aseta kategorista estettä verovastuullisuuskriteerien käytölle, mutta selkeiden
linjausten puute tekee niiden juridisen perusteltavuuden epäselväksi. Mikäli tarvittavia kirjauksia ei
saada lakiin asti, on verovastuullisuuden toteutumista kuitenkin mahdollista edistää esimerkiksi
vaatimalla yrityksiltä maakohtaisten tilinpäätöstietojen ja omistajarakenteen julkistamista. Vaatimus
avoimuudesta edistää keskustelua yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta. Aggressiivisen
verosuunnittelun paljastumisesta koituva maineen menetys on merkittävä, kuten esimerkiksi Nordean
paljastuneista veroparatiisiyhteyksistä syntynyt kohu osoittaa.

Aleksi Karppinen